Kuvitellaan hetki tulevaisuutta, joka ei ehkä ole kovin kaukana.
Istut illalla kotona ja päätät katsoa elokuvan. Et selaa valikoimaa, vaan kerrot tekoälylle, millaisella mielellä olet. Haluat hieman jännitystä, mutta et liikaa, pidät tietynlaisesta huumorista, et jaksa raskaita teemoja. Haluat tietyn ikäiset näyttelijät, tietynlaisen musiikin, tietyn rytmin, ja keston korkeintaan tunti ja neljäkymmentä minuuttia.
Hetken kuluttua elokuva alkaa. Se on tehty juuri sinulle.
Se tuntuu hyvältä ja helpolta. Se tuntuu siltä, että maailma toimii.
Seuraavana päivänä haluat kuunnella musiikkia. Kerrot tekoälylle, että kaipaat kappaletta, jossa on ripaus melankoliaa, mutta toiveikas loppu, vähän samaa tunnelmaa kuin nuoruutesi suosikkibändissä, mutta modernimmalla soundilla. Voit jopa kirjoittaa omat sanoituksesi tai kertoa, mistä elämäntilanteesta haluat kappaleen kertovan.
Tekoäly säveltää, sovittaa ja tuottaa kappaleen juuri sinun makuusi.
Jos haluat lukea kirjan, tekoäly yhdistää lempikirjailijoidesi tyylin, valitsee juuri sellaisen juonenkäänteen, jota kaipaat ja päättää tarinan niin, ettei se jätä sinua liian levottomaksi. Jos haluat taideteoksen olohuoneesi seinälle, voit kertoa värit, tunnelman ja viestin. Tekoäly maalaa juuri sellaisen maalauksen kuin haluat.
Elokuva, musiikki, kirja, maalaus. Kaikki voidaan räätälöidä täydellisesti.
Kulttuuri alkaa totella meitä.
Mitä tapahtuu sen jälkeen
Aluksi tämä kuulostaa ehkä upealta. Ei enää pettymystä huonosta elokuvasta, ei enää musiikkia, joka ei kosketa, ei enää kirjaa, joka jää kesken. Kaikki on juuri oikeanlaista, juuri oikeaan aikaan.
Ihminen ei ole rakentunut vain miellyttävyyden varaan. Olemme tottuneet siihen, että taide haastaa meitä, yllättää meidät, jopa ärsyttää meitä. Olemme kasvaneet kirjojen äärellä, joita emme aluksi ymmärtäneet. Olemme kuunnelleet musiikkia, joka on ensin tuntunut vieraalta ja myöhemmin avannut kokonaan uuden maailman. Olemme katsoneet elokuvia, jotka ovat rikkoneet käsityksemme siitä, mikä on mahdollista.
Jos kulttuuri alkaa totella meitä liikaa, se lakkaa haastamasta meitä.
Ja ilman haastetta ihminen alkaa köyhtyä henkisesti.
Personoinnin paradoksi
Täydellisesti personoitu viihde voi hyvin nopeasti muuttua puuduttavaksi. Kun kaikki on rakennettu mieltymystemme mukaan, mikään ei enää yllätä. Kun tarina päättyy aina tavalla, joka tuntuu hyvältä, emme opi käsittelemään ristiriitaa. Kun musiikki on aina juuri meidän hermostollemme optimoitua, emme enää törmää siihen, mikä ravistelee.
Haaste on ollut osa kasvua. Taide ei ole vain nautintoa, se on ollut myös peili, vastavoima ja vastarinta.
Samaan aikaan personointi tekee viihteestä entistä koukuttavampaa. Kun tekoäly oppii tuntemaan mieltymyksemme tarkasti, se oppii myös sen, mikä meitä sitoo. Dopamiini ei tule sattumalta, vaan suunnitellusti. Elokuva, kappale tai kirja ei ole vain hyvä, se on optimoitu juuri meille.
Kaikki eivät kykene säätelemään tätä samalla tavalla. Osa pystyy sulkemaan laitteen, osa ei. Erityisesti nuorten kohdalla kysymys on vakava. Millaiseksi rakentuu maailmankuva, jos kaikki kulttuurinen kokemus on räätälöity vastaamaan omaa tunnetilaa ja arvoja. Missä kohdataan toisenlainen näkökulma, missä törmätään ajatukseen, joka ei tunnu mukavalta, mutta joka pakottaa ajattelemaan.
Arvojen ja sivistyksen kysymys
Tämä ei ole vain teknologinen kysymys. Tämä on erityisesti arvojen ja sivistyksen kysymys.
On helppo sanoa, että markkina ratkaisee. Globaaleilla teknologiayhtiöillä on vahva taloudellinen kannustin tuottaa mahdollisimman sitouttavaa sisältöä. Mutta jos jätämme kehityksen yksin markkinoiden varaan, huomamme, että yhteinen kulttuurinen kokemus alkaa murentua.
Suomessa meillä on myös toisenlainen perinne. Meillä on ajatus yhteisestä kulttuurista, yhteisestä koulutuksesta ja luottamuksesta. Meillä on ollut kirjat, musiikki ja taide, jotka eivät ole vain viihdyttäneet, vaan myös kasvattaneet.
Voisimme päättää, että emme siirry maailmaan, jossa kaikki kulttuuri on vain yksilöllisesti optimoitua nautintoa.
Voisimme vahvistaa mediakasvatusta niin, että ymmärrämme, miten algoritmit vaikuttavat makuumme ja ajatteluumme. Voisimme tukea kolmannen sektorin toimijoita, jotka tarjoavat tiloja kohdata toisia ihmisiä ja yhteistä taidetta ilman jatkuvaa personointia. Voisimme julkisella sektorilla keskustella avoimesti siitä, millaisia periaatteita tekoälyn käytölle asetetaan kulttuurissa ja opetuksessa.
Tekoäly voi rikastuttaa – tai kaventaa
Tekoäly voi rikastuttaa kulttuuria. Se voi tuoda uusia ääniä ja uusia tapoja luoda. Mutta jos kaikki muovautuu vain sen mukaan, mitä jo haluamme, menetämme jotakin olennaista.
Ehkä suurin kysymys ei ole se, millaisen kappaleen tai kirjan tekoäly meille kirjoittaa. Ehkä suurin kysymys on se, uskallammeko vielä kohdata sellaista taidetta ja kulttuuria, joka ei tottele meitä, vaan muuttaa meitä.
Ja jos totumme maailmaan, jossa kaikki on juuri meidän makuumme sopivaa, mitä se tekee kyvyllemme kasvaa, kestää ja kohdata toisenlaisuutta.
Meillä on vielä mahdollisuus päättää, että teknologia palvelee ihmisen kasvua, ei vain ihmisen mieltymystä. Se vaatii keskustelua, periaatteita ja yhteisöllisyyttä.
Sillä jos annamme tekoälyn optimoida kaiken meitä miellyttävän, mutta emme pidä huolta siitä, että elämässä säilyy myös haaste, saatamme huomata, että kulttuurimme on täydellistä, mutta me itse olemme kaventuneet lopullisesti.
${contactCTA}